Mä oon PiukeliPaukeliBumtsiBumtsiBum PiukeliPaukeliräpäDäpäBumbum, tätä mieheni on mulle laulanut jo teinivuosilta lähtien, joka kuvastaa muo aika hyvin.  Oon kohta kolmekymppinen kahden lapsen äiti, jolla on radio pauhannut aina kotona. <3

Musiikki on minulle elämää isolla E:ellä ja tunteita isolla T:ellä. Tasan vuosi takaperin en ollut vielä tietoinen mitä kaikkea se pitää sisällään ja mitä pitää ottaa huomioon.  On mm. erilaisia hengitysharjoituksia, kuorossa äänialat on määritelty stemmojen mukaisesti.  En ollut ikinä ennen kuullut varmaan sanaa stemma. Ja kuinka tärkeää on avata ääni erilaisilla harjoituksilla ennen laulamista.  

Aina en ole kuitenkaan uskaltanut laulua harrastaa. Ellinoora laulaa ” ei lapsena häpeää tunneta ennen ku joku luokas nauraa”kappaleessa Leijonakuningas, mikä aika hyvin kuvastaa mitä itselleen kävi lapsena.

Minua pyydettiin laulamaan ala-asteella 11-vuotiaana koulun  joulukirkossa, yksin ”Sydämeeni joulun teen”. Olin harjoitellut päivittäin opettajan kanssa välituntisin laulua. Muistan vieläkin kuinka jännitin kauhun sekä innon sekavin tuntein H-hetkeä. Katselin ympärilleni, kun koko kirkko oli täyttynyt kolmen eri koulun oppilaista sekä heidän vanhemmistaan.  Äiti oli hakenut äidinäidinkin kirkkoon, mutta ei ollu kertonut, että minä esitän soolon siellä. Hieroin hikoilevia käsiäni äidin tekemään viininpunaiseen pitkään samettimekkoon. Sitten opettaja kuiskasi, että ”Pia nyt on sun vuoro”.  Musiikki tuli cd-levyltä ja muistan kuinka yritin pitää mikkiä kädessäni tiukasti kiinni. Koko kirkko hiljeni. Laulu onnistui ja oli mahtava fiilis jälkeenpäin. Ihmiset tuli taputtamaan olkapäälle ja kehuivat. Hymyilin ja olin niin onnellinen, olin onnistunut.  Mutta sitten ne söpöt ja niin ihanat kylän pojat alkoivat ”kiusata” minua tuosta laulusta. (Minua kun oli niin kiva kiusata, koska olin mukamas niin söpö kun suutuin.)  Aina kun tulin kylille, niin pojat laulavat yhteen ääneen ”Sydämeeni joulun teen” ärsyttävä virne naamalla ja vielä nuotin vierestä. Häpesin ja päätin, että en enään ikinä laula tai jos laulan niin laulan niin hiljaa ettei kukaan voi arvostella. Näin jälkeenpäin ajateltuna eivät he varmasti halunneet mitään pahaa ja taisivat kaivata vaan minun huomiotani.

Tämän episodin jälkeen onhan sitä karaokea tullut veisattua ja aina perhejuhlissa esiinnyttyä äidin pyynnöstä, mutta siihen se jäi useamman vuoden ajaksi. Mistä sitten sain taas tulta siipieni alle laulamisen suhteen? Pari vuotta sitten isäni nukkui pois yllättäen ja elämää alkoi pohtimaan ja katsomaan eri tavalla. Päätin alkaa elää ns. täysillä ja tehdä niitä asioita mistä oikeasti nautin. Sattumien summa , että poikani musiikkileikkikoulun opettaja alkoi pitämään minulle tarkalleen vuosi sitten yksityisiä laulutunteja.  Kun olin muutamalla tunnilla käynyt hän alkoi minua hieman painostamaan, että minun tarvitsisi verkostoutua  muiden musiikista kiinnostuneiden kanssa. Ja kas kuinka kävikään, että viime keväänä Salon Viihdelaulajat hakivat vahvistusta joukkoonsa. Koelaulun jälkeen pääsin jopa sisään. Whaaat? Olin ihan ällikällä lyöty.  

 Viime vuonna syksyllä aloitin kuorossa 2 sopraanona odottaessani toista lastani  ja tämä puolivuotta on ollut aivan huikeaa.  Olen saanut uusia taitavia ihmisiä ympärilleni ja täytyy sanoa, että minulla on kotoinen fiilis, joka kerta kun astun kuoron harjoituksiin.   3kk vanha tyttäreni kulkeutuu mukaani harjoituksiin, jossa hän köllii lattialla tyytyväisenä äidille hymyillen.  Olen äärest onnellinen, että saan harrastaa laulamista ja löytänyt sellaisia ihmisiä ympärilleni, jotka kannustavat eteenpäin.

Innolla jään odottamaan mihin kaikkialle musiikki minut tulee viemään? J

 Terveisin, Piukku (Pia Ahonen)