Synnyin n. 66 vuotta sitten Kuhmossa ja kasvoin kymmenlapsisen perheen kolmanneksi nuorimmaisena aivan Venäjän rajan tuntumassa. Kansakoulun kävin 18 km:n päässä sijaitsevassa kyläkoulussa. Koska kotiinkuljetusta ei siihen aikaan ollut, asuin kouluviikot koulun vieressä sijaitsevassa asuntolassa. Ollessani 14 vuotias, vanhempani myivät koti-irtaimistoa lukuun ottamatta kaiken muun ja muutimme Kajaaniin.

Nuoruusvuoteni vietin siis Kajaanissa ja kouluttauduin kauppaopistossa laskentamerkonomiksi. Koulutustani vastaavaan töihin pääsin käsiksi heti armeijasta päästyäni. Vaimoni tapasin 24 vuotiaana ja meillä on kaksi aikuista poikaa. Esikoisemme ollessa alle kaksi vuotias muutimme Kajaanista työni perässä naapuripitäjään, jossa asuimme vajaa 20 vuotta. Vuonna 1985 vaimoni perusti tilitoimiston, johon minäkin siirryin viisi vuotta myöhemmin. Muutimme vuonna 2000 takaisin Kajaaniin, jonne rakennutimme uuden omakotitalon, jossa oli tilat myös tilitoimistollemme. Nuorin poikamme tuli myös armeijan jälkeen mukaan tilitoimistoomme, jossa hän nyt jatkaa pääosakkaana meidän senioreiden jäädessä viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviämme.

Laulamisesta olen tykännyt niin kauan kuin muistan. Kun vanhempani kuuntelivat sunnuntaisin radiosta jumalanpalvelusta, hyräilin kaikki virret mukana ja yritin radion takaa katsoa, missä ne ”pienet ihmiset” siellä radiossa laulaa. Vähän myöhemmin saimme kuunnella myös lauantain toivotut levyt, jolloin myös kevyen musiikin puoli tuli tutuksi ja niitäkin lauluja hyräilin ja yritin laulaa mukana. Kouluun mentyäni opettelin heti ensimmäisellä luokalla joululaulun, joka olisi pitänyt laulaa  koulun joulujuhlassa, mutta sairastuin, ja niin julkinen ensiesiintyminen siirtyi myöhemmäksi. Vanhin veljeni osti itselleen melodican, mikä oli ensimmäinen musiikkisoitin, jota lapsena sain soitella. Murrosikäisenä ostin käytetyn akustisen kitaran, josta yritin saada soitto-oppaan avulla sointuja, mutta aika pian huomasin, ettei minusta tule kitaransoittajaa. Seuraava soitin, minkä aikuisiässä hankimme oli piano, mutta senkin soittohommista vastasivat lähinnä poikamme ja heidän kaverinsa, jotka soittelivat sillä ”kissanpolkkaa”. Jotain siitä, että tykkäsin aina laulaa, kertoo se, että armeijassa ollessani aliupseerikurssin kurssijulkaisussa minusta sanottiin, että olin ”Tuvan laulava hymypoika”.

Kun karaoke rantautui Suomeen 90-luvun alkupuolella, uskaltauduimme mekin vaimoni kanssa estradille muutaman oluen avustamana. Ensimmäiset karaokelauluni olivat ”Olen suomalainen” ja ”Viidestoista yö”. Karaokeharrastusta oli jatkunut noin 2 vuotta, kun siskoni houkuttelivat minua sekakuoroon laulamaan. Hauduttelin asiaa pari vuotta, kunnes vuonna 1997 uskaltauduin mukaan ensimmäisiin harjoituksiin. Pari vuotta minua vanhempi siskoni oli määritellyt äänialani kouluaikojen muistojen mukaan tenoriksi, ja niin minä lauloin kaksi ensimmäistä vuotta tenoristemmaa. Muistan, että harjoittelut olivat kovin vaikeita, kun en osannut lukea nuotteja (en tiennyt edes, missä viivastolla on mikäkin nuotti, enkä tiedä vielä nytkään) ja en uskaltanut laulaa niin kovaa, että oma stemma olisi jäänyt päähän soimaan. Pikkuhiljaa kuitenkin opin jotakin ja niin jäin niin sanotusti ”kuorokoukkuun”, enkä ole siitä irti päässyt (enpä ole kyllä halunnutkaan).

Parin vuoden kuorolaulamisen jälkeen johtajamme vaihtui, ja hän teki meille äänikokeen nähdäkseen, laulammeko kukin oikeassa äänialassa. Minut hän määritteli bassobaritoniksi ja niin vaihdoin bassorivistöön, missä olen siitä lähtien ylpeästi laulanut huolimatta vitseistä, joita bassolaulajista aina kuulee. Vuonna 2000 silloinen kuoron johtaja houkutteli minut Kajaanin Kamarikuoroon, jota hän myös johti, laulamaan kuorossa pienoisoopperaa nimeltä ”Dido ja Aeneas”. Niin minä sitten lähdin tielle, jota en ole katunut. Tuon oopperan harjoitteleminen ja esittäminen antoi minulle hyvin paljon itsevarmuutta, josta on hyötyä vielä tänäkin päivänä. Myöhemmin olin Kajaanin Kamarikuorossa (nykyisin Kaukametsän Kamarikuoro) esittämässä myös esim. Mozartin ”Requiem” ja monia muita samankaltaisia teoksia, joissa oli iso orkesteri soittamassa mukana. Ne kaikki on kokemuksia, joita en unohda.

Vaimoni oli jo muutaman vuoden idättänyt minuun ajatusta, että olisi kiva päästä lähemmäksi pääkaupunkiseutua, josta on suorat lentoyhteydet esim. Espanjaan, koska olemme jo vuodesta 2011 lähtien viettäneet siellä aikanaan pitämättömiksi jääneitä lomia. Niin minäkin lopulta innostuin ajatuksesta ja pitkän etsiskelyn jälkeen vaimoni löysi Salosta rivitalo-osakkeen, jonka lopulta ostimme kesäkuussa 2017. Kajaanissa tilitoimistomme oli jo muuttanut muualle, joten omakotitalon saatoimme laittaa heti myyntiin ja ostaja löytyikin suhteellisen nopeasti. Marraskuussa laitoimme tavaramme muuttoautoon ja ajelimme kohti uutta kotia Salossa, jossa olemme viihtyneet oikein hyvin.

Jo Kajaanissa ollessani tiesin, että jatkan kuoroharrastusta riippumatta siitä, missä asun. Kun tiesin, että muutamme Saloon etsin netistä Salolaiset kuorot ja sieltähän pisti heti silmään ”Salon Viihdelaulajat”, Suomen vanhin viihdekuoro. Ja plussaa oli, että esitykset tapahtuvat sitten ilman nuottikansiota, eli stemmat ja sanat tulee opetella ulkoa. Tiesin, että tuo olisi minulle se haastavin osa, mutta elämässä pitää olla haasteita.  Soittelin Terhille tammikuun alussa ja kerroin olevani kiinnostunut tulemaan kuoroon bassolaulajaksi. Terhi pyysi tulemaan koelauluun Roopen arvioitavaksi seuraavan kuoroharjoituksen alkuun. Menin koelauluun, Roope hyväksyi minut ja laittoi minut kakkosbassoksi, jossa lauloinkin ensimmäisen vuoden. Nykyään laulan kuitenkin ykkösbassoa, jota myös Kajaanissa lauloin.

Kuorossa olen viihtynyt erittäin hyvin, enkä kaihda ottaa uusiakaan haasteita, jos vain tunnen, että selviän niistä kunnialla. Kaikki kuorokaverit ovat erittäin ystävällisiä ja lämpimiä, joten minulla on siellä hyvä olla. Kiitos, että saa olla mukana Salon Viihdelaulajissa.