Käyttämäsi selain on vanhentunut. Suosittelemme, että päivität selaimesi ensin uusimpaan mahdolliseen versioon.

Sopraano olikin mies

Julkaistu 05.09.2018

Olen laulanut Salon viihdelaulajissa ykkösbassona viime syksystä lähtien. Älkää olko huolissanne; muutamat miehet ovat vajonneet vielä alemmaksi.

Kaikkiaan olen laulanut kuorossa kolmisen vuotta, joten olen näissä hommissa vasta aloitteilija.

Vaikka me kaikki olemme omia persooniamme, kuorolaulajissa on kokemukseni mukaan jotain hienolla tavalla samaa. Sen voi tiivistää yhteen sanaan: tervetuloa. Olen tuntenut itseni tervetulleeksi joukkoon heti koelaulusta alkaen. Oma paikka kuorossa ja läheisimmät toverit ja tukijat ovat löytyneet helposti.

 Koelaulusta sen verran, että hiukan alkoi jänistää, kun odottelin kuoron silloisen puheenjohtajan Mia Blomqvistin kanssa lauluvuoroani Alhaisten koulussa. Oven takaa kantautui voimakas sopraano, ja ajattelin, että kova on taso. Mia valaisi minua, että ei se ole koelaulaja, se on Roope.

No, sitten kuoronjohtaja Roope Pelo kutsui sisään, ja sain laulaa ihan itse, Mutta miksi lähdin mukaan? Esitän kolme mahdollista vastausta.

 

Yksi.

Taide yleisesti ja musiikki erityisesti on ollut minulle tärkeää niin kauan kuin olen osannut tällaisia asioita ajatella. Musiikki ja sen mukana kuorolaulu ei ole minulle vain ajan kuluksi hankittu harrastus.

Oikeastaan se ei ole lainkaan sitä. Aika kuluu kuluttamattain. Kyse on tärkeästä elämän sisällöstä.

Kuulostakoon vain vähän juhlavalta, mutta minusta me kuorolaiset olemme taiteilijoita. Luomme jotain uutta ja ainutlaatuista, joka on niin arvokasta, että sitä ei voi mitata vain rahassa. Erityisen tärkeää on, että emme tee tätä (vain) itsellemme. Harjoittelu ja alati laajeneva ohjelmisto tähtää aina esitykseen: isoon konserttiin, pienempiin keikkoihin tai flashmobeihin, joissa yleisö saa yllätysohjelmaa pyytämättä. Varokaa vain. Iskemme myös tänä syksynä.

Kuoro tekee työtä yhteisössä yhteisölle, minä kuoron mukana.

 

Kaksi.

Haluan esiintyä, ja siihen kuoro antaa mahdollisuuden. Ohjelmisto on niin kunnianhimoista ja kuoron johtaja niin hyvä, että voimme astua yleisön eteen varmoina siitä, että se ei pety.

Vaikka tähtäin on esiintymisessä, eniten työtä tehdään harjoituksissa.

Kappaleiden harjoitteleminen on opiskelua. Aina kun on saanut uuden laulun haltuun, tietää oppineensa jotain uutta ja kehittyneensä laulajana. Ja se taas edesauttaa muiden taiteellisten pyrintöjen etenemistä.

Tänä syksynä  harjoittelemme Ralf Säteen sovituksia, jotka eivät ole aivan helpoimmasta päästä. Vaikka välillä sattuu päästä, ei kannata tiuskaista kuoronjohtajalle, että laula itse, sillä sehän laulaa, ihan mitä vain.

Lyhyesti: olen kuorossa oppimassa.

 

Kolme.

Salon kaltaisessa kaupungissa etenkin esittävät taiteet ovat lähes täysin vapaaehtoisten varassa. Jos me emme laula, soita, näyttele, tanssi ja niin edelleen, kaupungilla olisi paljon vähemmän aihetta hehkuttaa monipuolista kulttuurielämää. Eikä siinä mitään. Hyvä harrastus pitää aikuisektin poissa kadulta ja pahan teosta, Olen siis omalta osaltani hyvässä seurassa tekemässä Salosta kulttuurikaupunkia.

 

Ja mikähän näistä kolmesta vaihtoehdosta on oikea vastauas? Aivan oikein.

Tietosuojahuomio

Tämä sivusto käyttää keksejä tallentaakseen sivustoon liittyvää tietoa koneellesi.

Hyväksytkö tämän?